Kun savuavista raunioista
rakennettiin uusi kokonaisuus
Uteliaat kerääntyivät torille
ensimmäiset markkinat pidettiin

Nimettiin johtajat,
paronit, voudit, hovinarrit
Halukkaat pääsivät laulamaan
Kun raunioista rakennettiin

Ylväs kuningaskunta
Maa viheriöi, kansa hurrasi
Karnevaaleja, ilakointia
Huutokaupasta halvalla hevonen

-- R U T T O

Rotat livahtivat ovenpielestä,
ikkunankarmista, laivaan riisipussissa

Tori hiljeni
- - - - - 

Romahti kuningashuone,
kaikkosi kansa
Kruununsalit rappeutuivat,
ruostui aarrekammioon arkku

Kun savuavista raunioista rakennetaan
ei kuningaskuntaa kuitenkaan

also;

odotan;

vaikka tiedän ettei
kukaan saavu

ennen aamunkoittoa

tai sen jälkeenkään

käännyn pois jos en halua vastata kysymykseen,
vaikka pitäisi
vaihdan puheenaihetta kömpelösti ja kompastun sanoihin

nauran liian kovaa

ja
olen hiljaa kun pitäisi puhua

en kysy, kun haluan tietää

enkä osaa edes vastata

Ja voi, miten minä vihaankaan sanoja mömmö, tasa-arvo, peukalo, vastuu ja turkoosi.

En ole yhteiskuntakelpoinen kansalainen. En tiedä haluanko olla.

anna minulle aikaraja

tehdä, tuntea, kokea

niin minä teen sen

kunnes aurinko nousee aamulla,

eikä laske

eikä haluakaan

anna minulle aikaa

nukkua, herätä, nauraa

niin minä lupaan sen

MInä opin

Haluan kirjoittaa,
mutta ei ole mitään.

Haluan tavata, nauraa, juoda kahvia,

tehdä tehtäviä, onnistua ja kannustaa.

Minä keitän teetä, kääriydyn vilttiin ja pelaan vanhoja lasten videopelejä tai katson klassikkopiirrettyjä.

Haluan elää.
Olenko unessa vai
elänkö näin?

Joskus mietin

itkitkö sinä

olitko surullinen, vai helpottunut,

tunsitko mitään

anteeksi naisellisuutemattomuuteni - ja muuta

Kauniita sanoja,
sarkasmia,
mielipiteitä.

Stressipelkokuurouspaniikki -
uni. Ystävyys.

Ehkä minäkin sittenkin
osaan, "oli ihana nähdä!"

Ja vaikka kotiin on pitkästi,
täällä
minä haluan olla.

kello vittu seittemän

Lahden rautatieasema, perjantai. Kello vartin yli seitsemän. Aamulla. 
Saatana.

Joku tyttö luuli tosissaan mun rännittävän aseman vessassa seitsemältä aamulla.
Teki mieli kiusata sitä.

- Sitten vedin korot jalkaan ja hymyilin sille nätisti.
Samalla olin ihan valmis kuolemaan. Romuna. Päänsärky ei luovuta, väsyttää mutten saa unta, vituttaa. Riippuvuus. Jo nyt. Kello vittu seittemän.

Liian kallis kahvikuppi, Heroiinipäiväkirja ja joku mies joka seurailee.
Irrotan kirjasta paperikannet, mutta valkonenkin nide kerää katseita.
Helvetti, enkö näytä siltä että haluan lukea rauhassa?!

Tulenko koskaan julkaisemaan tätä. Ei sovi tyyliini.

Ja on ominta minua.

Päätin kuitenkin julkaista. Tervetuloa kiertoajelulle aamuuni.

Kurkotan todellisuutta

se on roska

pintajännitteessä

karkaa

Ikävöin - 

ja en

Voin hyvin

yksin

Nyt

Voi kun jo olisit 

täällä

Karkaan, pakoan

todellisuutta ja

elämää

Elän itse -

tai en

Vajoan ja katoan

Hymyilen ohikulkijoille,

en tunne enkä halua

Kupla

Terästän sen numerolukolla

Täällä mä,

missä sä

vitut siitä

enpä taida olla saamesta kotoisin

Ja niin se päivä tuli.

Herätyskello loikki keittiöön saakka.

Illalla nauratti, nukuin vahingossa päiväunet ja kävelin päin seinää. Seuraavana aamuna hammasharjalla silmään (kirveli mutta heräsin), lasi palasiksi ja unta sai odottaa.

20 metrilakua, väsymys ja omenoiden tuoksu. Kaveri, kävelylenkki ja olohuoneen matto.

Okei haluan nukkumaan.

leivänpaahtimia

En ole kuvannut sitten lauantain. Enkä halua.
Vaellan nurkasta toiseen ja tunnen olevani vangittu, ja silti vapaampi kuin koskaan. Voisin lähteä. Ja silti jään.

Kävelyllä pelkään, että joku näkyy tien päässä. Pelkään, että joku saa tietää.
Katseellaan vastaantulijat huutavat.

"PLOT TWIST."

Kukapa haluaisi, että onni näkyisi.

Vai onko se vain taitekohta.

Pelottaa, että joku aamu herätyskello ei herätäkään iloisesti. Etten haluakaan nousta ja nähdä uutta aamua ja iltaa. Että olen taas samassa paikassa. Vangittuna.

Tällä kertaa otan mukaan otsalampun ja hiuspinnin. Minähän tiirikoin itseni ulos pimeästä häkistä, saatana.

syystuuli

Tuuli ei kuiskaa; tuuli huutaa

tärkeää tiedotettavaa

Syksy tulee oletko valmis

silloin, on kaunista

värit tanssivat puusta toiseen

ja ilmassa

ellet, revin ja riivin

riisun ja rikon

paiskonkaadanjaheitän

Teen tilaa talvelle

joka kadottaa

olethan valmis

kotiin

Kukaan ei odota -
tai tiedä

Ei odota halaus
Eikä sitä saa lähtiessä

Ohikulkija kysyy onko kaikki hyvin asfaltti on kovin kostea
ihan sama tässä on hyvä kiitos

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä

Voi aamulla kerätä palat, pikaliimaa

Kaikki on hyvin

Kuten ennenkin

--

Joku kuuntelee kappaletta, jota kuuntelit jo kuukausia sitten, jolle nauroit ja jolle itkit. Joku löytää siitä vielä lohtua, vaikka itse olet käynyt sen läpi ja kokenut jo turhaksi. Melkein hymyilyttää.


Luovuus tulee ja viipyy, kunnes saa tehtävän eteen. Tekee mieli sanoa johtajalle että haluan uuden tehtävän että teen sen kun tiedän.
Kun tiedän mihin kuulun.

Löysin kodin, olisin voinut ryömiä niitä tikkaita pitkin ullakolle ja nukkua ikivanhassa merirosvoarkussa. Samalla tiesin, etten tule palaamaan.
Jouduin ottamaan juoksuaskelet betonisilla ulkoportailla, etteivät kyyneleet olisi ehtineet ensin.
"Joko sä menet? Toivottavasti nähdään muutaman viikon päästä!"
Jos ei muutaman viikon, niin vuoden päästä. Kotiin on hyvä palata.

Jokainen satama saa auton pysähtymään. Jokainen tatuointi saa sydämen pysähtymään. Jokainen risteys saa ajatukset pysähtymään.

Kuningas Coca-cola

Huorasin alkukesän kantaen Pepsi-koreja kilometrin päästä yläkertaan ja myyden niitä tiskiltä pahoittelevasti hymyillen.


Kuninkaallinen, vähintäänkin aatelinen olo, kun kantoi Sitä Oikeaa pitkästä aikaa.

Kotimatkalla radiokanavat ei kuulu, latte läikkyy syliin ja vaaleanpunanenäinen vauvaporo vilistää tien yli raajat sotkeentuen.

Muutama kirje, sileä nurmikko ja kirjaston hiljaisuus. Istun keskellä käytävää ja kuuntelen kuinka ihmiset kuiskailevat, kääntelevät sivuja. Jonkun kengänpohjat narisevat, muistan kuinka se hävetti pienempänä niin, että piti ottaa kengät pois ja tassuttaa sukkasilteen.

Ennakkotehtävät, jotka raastavat pään irti, naurattavat silti. Tämä ei voi päättyä hyvin.

En osaa edes kirjoittaa

Näin minä lupaan. Ja lupaan. Ja itselleni lupaan.

Lipeän ja lipsun, nauran vaikkei naurata. Itken vaikkei itketä.

Liikaa asiaa, joten lukkiudun. Hyvää yötä ja enää yksi aamu vapaapäivään, YAYYYYY.

(ei otsikkoa yksinäisyydestä, se on masentavaa)

Olen laumaeläin.

Silti tuntuu, että olen koko ajan yksin, istun aina saman huoneen lattialla ja ihailen lempivärein maalattuja seiniä.
Silti kaikista tuntuu, että jokaisen pitäisi viettää aikaa kanssani. Koko ajan. Erikseen.
Niin, etten olisi hetkeäkään yksin.

Yksin. Milloin ihminen on yksin?
Kun ystävät ovat lähteneet illan päätteeksi kotiin vai kun vanhuksena kumppani kuolee? Vai kun ajatukset sulkevat kaiken muun ulos pimeässä, kun toinen on nukahtanut viereen?

Mitä paremmassa seurassa on viettänyt aikaa, sitä kurjemmalta tuntuu olla yksin.
Mitä kauemmin on ollut hyvässä seurassa, sitä nopeammin yksinäisyys hiipii takaisin olkapäälle.

Joskus, kun tuntuu yksinäiseltä, sulkee oven ja on yksin.
Käy mielessään vuoropuheluita, jotka useimmiten saavat kummallisen käänteen (ja joita toivoisi käyvän oikeasti jonkun kanssa).
Tuijottaa seinää, kunnes näkee siinä tutut kasvot.
Kuuntelee niin tarkasti, että kuulee naapureiden keskustelun.

Hymyilee, koska tietää, etteivät muut ole yksin.

Olisihan se hassua tuijottaa seinää vieretysten.

Nousta kyytiin

Eilen pääsin kotiin ja nauratti. Äiti ja sisko lähti kävelylle auringonpaisteeseen, minä nautin kodista ja täpötäydeksi sotketusta huoneesta. Katsoin maailman parhaan elokuvan ties monettako kertaa ja haluaisin kuvata sen lopun uudestaan.

Kuuntelin englannin kokeen kuuntelua ja se kamala jenkkiaksentti sai minut hihittämään itsekseni. Täytin optisen lomakkeen varmana.

Tunnin päästä maalasin samaa lomaketta lakanaan. Taustan maalaaminen oli huonoin idea pitkään aikaan, mutta herään huomenna maalaamaan sen loppuun ruotsinkuuntelijoiden kanssa niin se tulee valmiiksi. Sitten on kaikki valmista.

Ylioppilastutkintolautakunnan nimikin on jo epäilyttävä.