Mä olen se ystävä, joka istuu koirankakkaan saadakseen toisen nauramaan
Mulle on tosi tärkeää, että ihmiset viihtyy mun seurassa. Etenki ystävät. Nauru ja ilo on viihtymisen merkki yleensä. Voin heittäytyä tekemään kaikenlaista tyhmää, jos se vain huvittaa toista. Musta on ihanaa jos joku nauraa mun takia. Otan vaikka pellen roolin saadakseni ihmiset iloisiksi.
Mä olen se, joka nousee keskellä yötä kesken unien jos toinen tarvitsee tuutulaulun.
Yöunet ei ole mulle niin tärkeät kuin ystävien hyvinvointi ja elämä. Jos toisella on paha olla, mä kyllä valvon vaikka tulitikut silmäluomien välissä. En osaa lohduttaa, mutta voin kuunnella ja yrittää saada iloiseksi. Piristää. Voin mä aina yrittää.
Mä olen se ystävä, jolta voi odottaa rehellistä vastausta. Aina.
Itse en henkilökohtaisesti arvosta niitä "joo, joo, se on tosi hyvä, joo, niimpä, joo, mahtavaa" -selityksiä, jos oon menossa aivan metsään. Ystävän pitää tukea, mutta ystävän täytyy myös osata ojentaa oikeaan suuntaan. Pakottaa ei saa, eri mieltä pitää joskus olla.
Mä olen se, joka repii ajan omastaan auttaakseen.
Valvon öitä, lintsaan koulusta, jään kotiin kun muut lähtee bilettämään. Jos mä lupaan jotain, mä myös pidän lupaukseni vaikka se vaatisi erakoitumista ja sulkeutumista. Aika vetää aina tiukille ja urakan jälkeen nukuttaa, mutta mikään ei palkitse niinkuin ystävän suoma hymy ja kiitos.
Kuvat viime kesäkuulta London Zoosta. Oli monta erilaista eläinystävää. Ja iloisia. Aww.
(Mutta. En mä laula tuutulauluja.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti