Kävin tänään kävelyllä. Menin sinne vartin ja tulin takaisin tunnin kauemmin. Olin vähän hukassa. Tai paljonkin, välillä.
Ensin minä seurasin polkuja. Astuin yli juurien, kivenmurikoiden ja käpyjen. Mietin kuinka hassua on, että vaikka en koskaan aiemmin ole näissä metsissä taapertanut, viipotin jo pienenä metsiköissä niin paljon, että jalka tietää kyllä mihin astua. En horjahtanut kertaakaan. Matkalla lähisiwaan taas meinaan aina lentää turvalleni.
Sitten minä seurasin nenääni.
Nuotio oli vielä lämmin. Sen ympärille oli levitelty hiiltyneitä energiajuomatölkkejä. Ehkä oli palvottu Pärinäjumalaa ystäväni Viruksen sanojen mukaan. En tiedä. Koska tässä oli ollut viimeksi ihmisiä? Päivällä? Eilen? Ketään ei näkynyt.
Täällä haisi vain ruoste.
Miksi kukaan on nähnyt vaivaa pinotakseen seitsemän noista kauniisti? Loput olivat hujan hajan. Ja tuoksuivat tuoreilta, kauas.
Täällä ei tuoksunut miltään. Mitään ei kuulunut. Oli kovin hylättyä ja silti tuntui, kuin en olisi ollutkaan yksin.
Mutta tuosta minä löysin vahingossa kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti