Olen laumaeläin.
Silti tuntuu, että olen koko ajan yksin, istun aina saman huoneen lattialla ja ihailen lempivärein maalattuja seiniä.
Silti kaikista tuntuu, että jokaisen pitäisi viettää aikaa kanssani. Koko ajan. Erikseen.
Niin, etten olisi hetkeäkään yksin.
Yksin. Milloin ihminen on yksin?
Kun ystävät ovat lähteneet illan päätteeksi kotiin vai kun vanhuksena kumppani kuolee? Vai kun ajatukset sulkevat kaiken muun ulos pimeässä, kun toinen on nukahtanut viereen?
Mitä paremmassa seurassa on viettänyt aikaa, sitä kurjemmalta tuntuu olla yksin.
Mitä kauemmin on ollut hyvässä seurassa, sitä nopeammin yksinäisyys hiipii takaisin olkapäälle.
Joskus, kun tuntuu yksinäiseltä, sulkee oven ja on yksin.
Käy mielessään vuoropuheluita, jotka useimmiten saavat kummallisen käänteen (ja joita toivoisi käyvän oikeasti jonkun kanssa).
Tuijottaa seinää, kunnes näkee siinä tutut kasvot.
Kuuntelee niin tarkasti, että kuulee naapureiden keskustelun.
Hymyilee, koska tietää, etteivät muut ole yksin.
Olisihan se hassua tuijottaa seinää vieretysten.
